Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Olen jo pitkään katsellut sillä silmällä Jennifer E. Smithin kirjaa Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Kirjan nimi herätti mielenkiintoni jo heti ilmestyttyään, mutta vasta nyt lainasin sen luettavakseni.

Pelkäsin, että kirja olisi pinnallinen ja tylsä, siirappia tihkuva teinirakkaustarina. Erehdyin jälleen kerran. Rakkautta siinä kyllä oli ja nuoria ihmisiä, mutta tarina oli kerrottu viehättävällä tavalla, herkästi ja hauskasti. Hymyilin ja itkin sitä lukiessani.

Kirjan päähenkilönä on 17-vuotias amerikkalaistyttö Hadley, jonka vanhemmat ovat eronneet ja isä on menossa uusiin naimisiin Lontoossa. Hadley on katkera isälleen ja vastentahtoisesti lentää häihin. Matkalla hän tutustuu Oliveriin ja pitkän lennon aikana he ehtivät jutella kaikenlaista ja ihastuakin. Lentokentällä he joutuvat eroon toisistaan, eikä Hadley saa poikaa mielestään.

Myönnän, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kuulostaa varsin tyypilliseltä rakkaustarinalta. Kuitenkin kirjassa oli paljon muutakin. Vaikka rakkaustarina kuljetti juonta eteenpäin, niin minusta kirjan parasta antia olivat sittenkin Hadleyn pohdinnat vanhempiensa erosta. Vihaa, jota hän tunsi isäänsä kohtaan, kuvattiin aidontuntuisesti, niin kuin muitakin Hadleyn tunteita. Minua puhutteli kirjassa eniten juuri se, miten rakkaus lopulta mursi muureja ihmisten väliltä.

Olen aina pitänyt saduista ja tässä oli jotain satumaista, irti arjen realismista olevaa. Voisin suositella tätä kirjaa erityisesti kaikille tyttökirjojen ystäville ja niille, jotka pitävät tarinoista, joissa on ripaus romantiikkaa ja satujen taikaa.

Päivän Harri

Tänään lainasin taas pinon kirjoja ja olen koko illan lukenut Susanna Alakosken Päivän Harria. Kirjan vaaleanpunainen kansi on kaunis, mutta antaa ehkä hieman väärän mielikuvan kirjasta. Tai en tiedä, mutta kuvan perusteella minä ainakin odotin jotain tyttökirjamaista koululaisromaania. Päivän Harri on kuitenkin paljon enemmän.Tarinassa on yllättävää syvyyttä ja vaikka kirja kuvaa tavallista koululaisen arkea, niin se on mielestäni kaikkea muuta kuin tylsä tai kliseinen. Käyttäisin pikemminkin sanoja hauska ja persoonallinen.

Kirjan kertojana on sen päähenkilö Tiia, joka asuu isänsä kanssa Ruotsissa Ystdadissa ja käy neljättä luokkaa. Luokalla on myös hänen paras ystävänsä Peggi ja niin ärsyttävän raivostuttava Harri, jonka toilailusta Tiia haluaa kertoa isälleen iltaisin. Tiia inhoaa lemmikkejä, sillä melkein kaikilla on niitä ja hän on pahasti allerginen, samoin kuin Peggikin. Eivätkä ihmiset ymmärrä, että hän ei voi sietää myöskään hajusteita. Heillä on Peggin kanssa myös oma "urbaanikieli", jottei opettaja Bodil Brenner voisi syyttää heitä kiroilusta ja vetää miinuksia vihkoonsa.

Kertoja Tiia kuvaa tapahtumia ja ajatuksiaan niin hauskasti ja aidosti että välillä unohdan, että kyse on fiktiivisestä henkilöstä. On ollut mielenkiintoista kurkistaa kymmenvuotiaan tytön elämään ja ajatusmaailmaan. Pidän kirjassa erityisesti siitä, että se on niin erilainen, kuin perinteiset koululaisten tyttökirjat. Minulla on sellainen käsitys, että moni tytöille kirjoitettu lastenkirja kertoo ns. kilteistä tytöistä ja heidän poikahaaveistaan. Tämän kirjan tytöt ovat kuitenkin virkistävän erilaisia. He eivät ehkä ole mitään koviksia tai pahiksia, mutta kuitenkin suorapuheisia, rohkeita ja suoria myös toiminnassaan. Enkä ainakaan minä löytänyt kirjasta siirappia.

Pidän kirjasta, mutta mietin, että saako aikuinen lukija kenties kirjasta enemmän irti, kuin kymmenvuotias lukija? Onko kirja kymmenvuotiaankin mielestä hauska? Koskettavatko nuorta lukijaa samat asiat, kuin aikuista? Toisaalta kirjassa kuitenkin liikutaan kymmenvuotiaitten maailmassa ja sen ikäiset ymmärtävät kirjaa varmasti paremmin, vaikka heitä puhuttelisivatkin kirjassa eri asiat, kuin aikuisia.

Päähenkilön perhe on ruotsinsuomalainen ja Tiian isän puheessa tulee esiin paljon suomenruotsin sanoja, jotka kuulostavat ruotsinruotsiksi oudoilta ja hassuilta. Siksi luulenkin, että kirja olisi alkukielisenä - siis ruotsiksi - luettuna paljon parempi (Dagens Harri). Silti suosittelen kirjaa myös suomenkielisille lukijoille. Erityisesti niille lapsille, joiden mielestä perinteiset tyttökirjat ovat tylsiä ja vanhanaikaisia, ja aikuisille, jotka haluavat ymmärtää jotain lapsen maailmasta. Tai ylipäätään kaikille, jotka nauttivat lukemisesta :)

Jäljellä ja Toisaalla

Tartuin eilenillalla Salla Simukan kirjoittamaan kirjaan Jäljellä. Olin väsynyt ja avasin kirjan sattumanvaraisesti jostain keskeltä, vain hieman selaillakseni sitä. Jokin tekstissä kuitekin herätti mielenkiintoni. Minun olisi oikeastaan pitänyt mennä nukkumaan, mutta en malttanut olla katsomatta, miten kirja alkaa. Se oli huono idea, sillä jäin koukkuun kirjaan heti ensimmäisten sivujen aikana. Tarinan vetovoima oli niin vahva, etten voinut lopettaa lukemista, vaikka silmät lurpahtelivat ja tiesin seuraavasta päivästä tulevan sillä unimäärällä vaikea.

En  voi kertoa kovin tarkkaan, mistä kirja kertoo, sillä muuten pilaisin lukukokemuksenne. Kirjan päähenkilönä on kuitenkin 15-vuotias Emmi, joka kirjan alussa karkaa kotoa ja palatessaan huomaa olevansa yksin maailmassa. Juonenkäänteet pitävät otteessaan ja yllättävät lukijan. Parasta kirjassa oli mielestäni se, että asioita ei selitetty, vaan jätettiin auki. Pidin siitä, miten kirja loppui ikään kuin kesken

Vanhempien lukijoiden ei kannata säikähtää Emmin ikää. Ainakin minä ihastuin kirjaan, vaikka en ole enää aivan niin nuori. Mielestäni hyvä tarina puhuttelee kaikenikäisiä, vaikka kirjaan olisikin lyöty leima "nuortenkirja" tai "lastenkirja".

Eilen kävin kirjastossa palauttamassa Jäljellä -kirjan ja ilahduin, kun löysin hyllystä sen jatko-osan, Toisaalla. Senkin luin pikavauhtia, aloitin jo töissä ruokatauolla, jatkoin bussimatkalla ja sain sen loppuun nyt illalla. Toisaalla täydentää kauniisti sitä, minkä Jäljellä jätti auki. Sinäkin kirjassa oli ikään kuin aukkoja tai kohtia, joita sai lukiessa täydentää. Pidin jälleen kerran myös lopusta. Toisaalta pidin myös alusta. Oikeastaan pidin koko tarinasta ja siitä tavasta, millä se kerrottiin.

Ihailen sitä, miten taivavasti Salla Simukka kutoo lukijansa eteen tarinaa, kuin hämähäkinverkkoa, johon lukijat jäävät kiinni, eivätkä voi lopettaa ennen kuin viimeinen sivu on käsillä. Miten se viimeinen sivu tuleekin aina niin äkkiä?

Suosittelen lämpimästi vierailua kirjastoon hakemaan tai varaamaan Salla Simukan Jäljellä. Sitä jatko-osaa, Toisaalla, ei sitten kannata vilkaista ennen kuin tuo ensimmäinen on luettu, sillä muuten tiedätte liikaaa.

Hyviä lukuhetkiä!